Väliaika konserttiin Ylen Ykkösessä 7.4.2000

Keski- & itäeurooppalaista
hengellistä kuoromusiikkia

Jüri Reinvere

Unkarin lakeus, Balkanin vuoristot, Valkovenäläiset metsät. Hengästyneitä ajokoiria, kielet lipomassa huulia, rappeutuneet linnat, puristettuina tiheikköön. Hiekkakivenväriset, tummuneet kaupungit. Kostea, liimamainen helle. Patsaat, nojautumassa kevyesti aikaa vastaan, joka heihin ei päde. Sumuinen talvi, jonka lumi on halla. Kirkot takertuneina katujen hämähäkinverkkoon. Puistot, joissa syksyisin tippuvat jättikokoiset kastanjamunat kuin piikkisiat. Jos musiikki on peilikuva ympäristöstä, niin on maisema, missä se on syntynyt, sen kangastus.


Mutta maisema ei kuvasta koko ilmapiiriä, – varsinkaan sitä, jossa on keski-eurooppalainen kirkkomusiikki syntynyt. Maisema vain täydentää ja selittää olemusta, minkä se on holveistaan imaissut. Ja mitä on vaalittu vuosisadasta toiseen, – vaalittu, kiillotettu ja näytteille asetettu, niin kuin hiotaan arvokkaita timantteja -tai niin kuin pappi esittelee öylättiä kirkkokansalle, ylpeydellä ja käsittämättömällä arvokkuudella. Vuosisadasta toiseen, sunnuntaista sunnuntaihin. Muuttumatta, taipumatta.

Nämä himmeät, tummat maalaiskirkot, jotka eivät hengitä niin kuin Pohjolan vaaleat veljensä. Paljon puuta ja kaikkea raskasta. Kynttelikköjä pimeässä. Neitsyt Maria, pää taivuksissa, -hänen mukaansa ovat kaartuneet alaspäin kaikki muutkin kirkon muodot, ja huolimatta holvien korkeudesta jähmettyy keskipiste usein lattialle. Valo, joka on kerännyt joenpinnalta lisäkimmellystä, läimäyttää paljastavasti päin naamaa ja herättää heti likaisen omatunnon. Kirkon oven kolahdus erottaa toisistaan kaksi maailmaa. Maailmaa, jotka kuuluvat synnille ja siitä vapautumiselle. Kummallista, mutta kummatkin sulautuvat ihmisissä lopulta yhdeksi. Synti ja legendat ovat ainoat asiat, jotka kulkevat suvereenisti oven molemmin puolin. Surun ja kaihon ilmapiiri on niin tiivis, että sitä voisi leikata veitsellä.

Mutta se on vain yksi todellisuus, sellainen todellisuus, joka leijuu ympäriinsä muualla kuin entisen Itävalta-Unkarin pöyhöttyneissä barokkikrumeluureissa. Eihän kaikki voi olla niin masentavissa väreissä. Sitä itäeurooppalaista ankstikontemplaatiota on vastassa kepeä ja ilmava viiniläinen ilmapiiri, joka on niin toisenlainen kuin liettualainen synkkyys tai pohjolan luontokaiho. Ja kirkkomusiikki kulkee jossakin näiden kahden äärikohdan välimaastossa.

Radion rapiseva ääni, kardinaali Wyszynskin puhe. Yhteislaulu, joka paisuu julistukseksi. Köyhtyneen kreivittären hahmo harhailee kerjäläisenä kylissä ja langettaa siunauksia ja kirouksia. Papit, ilmassa kallellaan alttariin päin, nenät lattiassa. Kirkko on ihmisiä tulvillaan ja siellä on todella kuuma. Kuoro laulaa Stabat Materin. Pylväässä on Paavin kuva, Unkarissa lepattaa ulkona kauhukakaroiden sinne liimaama kortsumainos, Puolassa ei ikinä.

******************************************************************

Musiikki, joka on muovautunut näiden kirkkojen kaiun painalluksista niin kuin savi on muovautunut taiteilijan käsissä, pysähtyy aina sopivin välein tarkastelemaan, onko kaiku vahvistanut sen, minkä sen pitikin vahvistaa. Sillä kaiun rooli tässä musiikissa on luultavasti yhtä suuri, kuin valon tärkeys arkkitektuurissa. Forte ei ole niinkään energian paakkuntumista muodon keskipisteisiin, vaan tilanantamista kaiulle. Rakenteellinen kepeys ja painavuus taistelevat yhdessä, kuin saman yhtälön kaksi puoliskoa. Vanha musiikki on sen laki. Ja cantus firmus sen asianajaja.

Kepeys on jäännettä Itävalta-Unkarin monarkiasta, joka joskus kattoi nämä alueet tasaisena mattona. Kepeys, joka antaa ilman virrata tekstuurien välissä ja joka sanoo asian mieluummin tarkoinmietityin vähäisin elein kun paksulla massalla. Painavuus on perua omien kansojen pienuudesta ja saksalaisten naapuruudesta. Mikäli halutaan syystä tai toisesta korostaa kansallisuutta, muuttuvat sävyt yhä painostavammiksi, -ja jos halutaan nostaa esille kansainvälisyyttä, ilmaantuvat viiniläiset piirteet uudestaan pinnalle. Jos säveltäjä pyrkii mahtipontisuuteen, on hiostavuuttakin lisätty kaksin verroin. Ihme, ettei siitä anneta myöten.

Mutta tämä musiikki kuiskailee muitakin ääniä. Ääniä slaaveilta, ääniä suomalais-ugrilaisilta, ääniä mustalaisilta ja ääniä preussilaisilta. Jokainen niistä on antanut sille oman säväyksensä ja tuonut mukaan omat intervallinsa, oman polyfoniansa ja oman hahmotelmansa ajan lineaarisesta kulusta. Vain Venäjällähän olivat kansanmusiikin sävyt kiellettyjä. Niinkin hierarkisesti kehystetyssä musiikinlajissa, kuin mitä on kirkkomusiikki, pälyää kansojen kirjo taustalla, vaikka roomalaisissa ihanteissa pysyttäisiinkin.

Mutta sitten myös ääniä ihmisiltä, jotka siellä joskus olivat, mutta eivät ole enää. Esimerkiksi juutalaisilta, joita oli näillä alueilla vielä ei niin kauan sitten -hyvin,-hyvin paljon. *Juutalaisia kaupunkeja, aviovaimoja käpertyneenä ruumisarkkuihin, jotka pullistelivat toisten ihmisten nyljettyjä unelmia ja luisevia murheita. Uskomatonta köyhyyttä, mutta myös oveluutta ja elämäniloa, kätkettynä ivaalliseen sentimentalismiin. Kaiho ja avoin sentimentaliteetti olisivat tässä musiikissa ehkä juuri juutalaista, niin paljon kuin näitä ovat slaavit käyttäneetkin.

Tämä chopinilainen kaiho – zalz – on niin ominaista koko itäeurooppalaiselle musiikille, että ihmiset ovat ryhtyneet pitämään tätä sikälaisen musiikin erottamattomana perusosana. Osana, joka ei peräänny eikä jakaannu, niin kuin ei jakaannu lukemattomista kvanttiosasista syntyvä energiakaan. Ja se sopii näin hyvin yhteen kaikkien näiden kirkonkäytävien kanssa, kirkonkäytävien, jotka jo rakenteeltaan ovat omiaan tukemaan kaikkia syviä inhimmilisiä tunteita, olkoot nämä sitten banaaleja tai eivät. Olkoon se sitten lamentaatiota, bravuuria tai ylistystä. Ja kaiku kantaa tunteen eteenpäin, yleistää sen.

Kaiho voi sittenkin syttyä eri tekijöistä ja slaavilainen versio siitä saattaa aiheuttaa suomalaisugrilaisissa noloudentunteita ja suomalaisugrilainen slaavilaisissa hämmästystä. Esitykselläkin saa aikaan monenlaista. Kirkollinen ilmaisu on aikojen saatossa kuitenkin nivonut yhteen tietyn joukon määrättyjä hengellisiä tunteita ja siitä syystä kirkkomusiikista on tullut ehkä universaalimpi taiteenlaji, kuin monesta muusta. Kanonista tekstiä käyttäessä ei synny tätä epä-adekvaattisuutta, mikä syntyisi, jos käyttäisi Monteverdin maallisia tekstejä tänä päivänä.

Mutta teksteistä huolimatta on nykymusiikin hengellisessa osastossa avantgarden ja dekadenssin kitka kenties paljon enemmän julkista tavaraa, kuin mitä se on Varsovan Syksyssä tai Budapestiläisessa Musiikkikorkeakoulussa. Jos säveltäjä mielii soveltua kirkolliseen ilmapiiriin, varsinkin sen pienempiluonteisiin käyttötarkoituksiin, on hänen tahtomattaankin alistuttava -varsinkin harmoniossa- tiettyyn reagointiin dekadenssin kanssa ja muotokäsitykseen, jonka mukaan muodot ovat hämähäkinverkkoja, jotka ajattelevat vain seuraavaa säiettä, peläten enemmän synnin henkäystä kuin vapaa pudotusta. Mitä säveltäjä tekee harmonioilleen, on jo hänen oma päätöksensä. Kontemplaatio syntyy mistä dissonanssi-konsonanssi-systeemistä tahansa, mutta nenät voivat olla vinossa eri maissa täysin päinvastaisista syistä. Eleganssiahan on vaikea opetella.

***********************************************************

Nämä keskieurooppalaiset kirkkorakennukset, jotka ovat ihmisille tulopisteitä ja lähtöpisteitä, vievät innostuksesta ja hartaudesta jännittyneet asukkaat suoraan keskelle säädyllisten ja vähemmän säädyllisten tunteiden pyörteitä, vaikka ne nykyisessä kaupallisessa maailmassa yrittävätkin antaa väliaikaisen levon ja pysähdyksen. Alttareita, pyhien patsaita, kerjäläisiä, kiertäviä työläisiä, hautalaattoja, poliittisia puheita, läpikuultavaa valoa, kuorolaisia askareissaan, kastemaljakkoja, turistejä jotka möläyttävät suustaan jotain käsittämättömällä kielellään, -ja ennen kun olet ehtinyt kävellä edes kolmeäkymmentä metriä, olet jo läpäissyt koko elämän kirjon. Kirkon kaarrokset elehtivät vilkkaasti, ikään kuin musiikin tapaisesti, ja yskähdyksien kautta laukeava laulu sulautuu parhaassa tapauksessa kaikkien näiden pylväiden ja perustojen ja keski- ja sivulaivojen kanssa yhdeksi ajasta irrotetuksi kokonaisuudeksi.

Ja sieltä vähän matkaa etäämpänä, hylkeitä rannalla, viikset heilumassa tuulenpuuskassa.